Kun menneisyys ei pysy menneisyydessä

Aikamatkustus ilman lupaa

Menneisyys ei tarvitse muistia herätäkseen eloon. Se ei palaa sanoina tai kuvina, vaan kehona, joka jännittyy ilman syytä. Hengityksenä, joka muuttuu pinnalliseksi jo ennen kuin tiedostat miksi. Sydämenä, joka hakkaa kuin hälytysjärjestelmä, vaikka mitään ei näy.

Luulin pitkään, että mennyt pysyy siellä, minne sen jättää – vähän kuin vanhat sähköpostit tai unohdetut ullakkolaatikot. Mutta keho muistaa toisin. Se kantaa kaiken mukanaan ja joskus, täysin varoittamatta, se päättää, että nyt on oikea hetki aktivoida hälytystila.

Olen nyt 43-vuotias. Ja vasta hiljattain olen ymmärtänyt, että elämäni ei ole ollut satunnaista kaaosta, huonoja päätöksiä tai epäonnisia sattumia. Sen ytimessä on ollut jotain paljon suurempaa – autonominen selviytymisjärjestelmä, joka on ollut käynnissä koko ajan taustalla, vaikka en ole sitä nähnyt.

Lapsuus täynnä mustia aukkoja ja riittämättömyyden algoritmi

Lapsuudessani on valtavia mustia aukkoja. Ei siksi, että muistini olisi huono, vaan koska mieleni päätti, että en kestäisi nähdä kaikkea. Se suojeli minua rakentamalla suojamuurin, jonka takana totuus odotti – mutta samalla se jätti minut tyhjän päälle. Ilman käsitystä siitä, mistä olin tullut ja miksi tunsin itseni aina ulkopuoliseksi.

Kasvoin tunteessa, että en ollut koskaan tarpeeksi. En ensimmäinen valinta – hyvä, mutta ei tarpeeksi hyvä. Se jätti jälkensä, ohjelmoi minut niin, että etsin vahvistusta kaikkialta, mutta en koskaan uskonut siihen, kun sain sitä. Lapsuuden trauma ei ollut vain kipua, vaan väärinkirjoitettu peruslogiikka, joka ajoi minut aina uusiin virheisiin.

Mutta keho muistaa. Se oppi varomaan, olemaan näkymätön, lukemaan huoneen ilmapiirin jo ennen kuin kukaan oli sanonut sanaakaan. Joskus se tarkoitti hiljaisuutta, joskus nopeaa poistumista. Lopulta se tarkoitti sitä, että en koskaan tiennyt, kuka olin ilman sitä jatkuvaa varuillaan oloa.

Nuoruus väärissä paikoissa, väärien ihmisten kanssa

Kun kasvaa tunteessa, ettei ole tarpeeksi, sitä alkaa etsiä paikkaa, jossa olisi. Minulle se tarkoitti eksymistä pimeille kujille, väärien ihmisten seuraan, päihteisiin ja poliisiautojen takapenkille. Ei siksi, että halusin sinne, vaan koska en tiennyt mitään muuta.

Nuoruuden kaaos ei ollut pelkkää kapinointia. Se oli myös yritys löytää kontrolli. Jos maailma on arvaamaton ja turvaton, voi ainakin itse päättää, milloin palaa kotiin, mitä aineita kehoonsa kaataa ja kuinka syvälle sotkuun sukeltaa.

Mutta jossain vaiheessa tämäkin strategia alkoi hajota. Elämä tuntui kuin bugiselta peliltä, jossa kaikki valinnat johtivat samaan lopputulokseen – ei ulospääsyä, vain seuraava kierros.

Miellyttämisen pakko ja järjestelmätason uupuminen

Vaikka elämä kuljetti pois niistä kaduista, ongelmat eivät kadonneet. Ne vain vaihtoivat muotoaan. ADHD, masennuskaudet, krooninen unettomuus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, pakokauhu, loputon yritys turruttaa mieli milloin milläkin. Ja työuupumus – se, joka toistui yrityksestä toiseen.

Työelämässä miellyttämisen tarve oli koodattu syvälle. Olin aina se, joka teki enemmän, venyi pidemmälle, koska en koskaan halunnut olla se, joka ei riitä. Ylisuorittaminen oli ainoa tapa tuntea olevansa arvokas – ja samalla se oli varmin tapa polttaa itsensä loppuun.

Tajusin myöhemmin, että kaikki nämä ilmiöt – ADHD, ahdistus, uupumus – eivät olleet erillisiä asioita. Ne olivat eri tapoja, joilla keho ja mieli olivat yrittäneet selviytyä lapsuudessa käynnistyneestä prosessista. Ikään kuin jokin neandertalilainen, DNA:han ohjelmoitu autonominen toiminto olisi ottanut ohjat ja päättänyt, että olemassaolon ehto on jatkuva valppaus.

Kun kartta löytyy, mutta tie on tukossa

Ja se tunne, kun tämä käy selväksi? Se ei ole shokki, eikä musertava hetki, vaan ennen kaikkea helpotus. Kuin olisin viimein saanut kiinni langanpäästä, joka oli ollut hukassa koko elämäni ajan.

Vyyhti alkaa purkautua. Kyse ei ole yhdestä oivalluksesta, vaan hitaasta, joskus yllättävästä ketjusta, joka paljastaa kerroksia – reaktioita, äänenpainoja ja hiljaisuuksia, joihin on kätkeytynyt enemmän historiaa kuin olisin uskonut.

Tästä alkaa matka hermoston uudelleenohjelmointiin. Ei virheiden poistamiseksi, vaan tilan tekemiseksi jollekin uudelle – ja ehkä, ensimmäistä kertaa, elämälle, joka ei perustu pelkkään selviytymiseen.

Kun löytää virheen ja oppii nauramaan sille

Myrsky ei ehkä koskaan täysin laannu, mutta tänään tiedän, etten huku sen aaltoihin kuten ennen. Menetetty lapsuus ei ole asia, jonka voi kirjoittaa uusiksi, mutta sen ei tarvitse myöskään määrittää koko loppuelämää.

Toipuminen ei ole pikakelaus, vaan pitkän matkan vaellus, jossa jokainen askel vie hitusen kauemmas hälytystilasta. Trauma on kuin vanha legacy-koodi – voin joko antaa sen ohjata elämääni tai voin alkaa rakentaa jotain uutta. Ja tässä hetkessä, 43-vuotiaana, ensimmäistä kertaa, tunnen, että saan kirjoittaa itse.